Katson tänään kultaani.
Siinä hän on.
Miltä tuntuu katsella? Olenko tyytyväinen valintaani?
Onko hän kultainen aarteeni?
Vai onko hän ennemminkin keskeneräinen remonttiprojektini?
Otinko käteeni höylän ja maalipurkin, aloin hioa kulmia ja piirrellä kuvioita. Uurastaen yritin tehdä häntä paremmaksi, unelmieni kumppaniksi.
Kun hän tuotti minulle pettymyksen, otinko sanojen piiskan esiin ja näpäytin:
”Miksi teit niin! Etkö sinä ikinä muutu! Etkö tajua, miten tyhmää tuo on!”
Tein sen sata ja tuhat kertaa. Sitten huomasin, ettei hän ole muuttunut ollenkaan.
Silloin viimeinkin oivalsin:
Ei hänen tarvitsekaan muuttua.
Sellaisena, kuin hän siinä on, hänet on annettu minulle.
Kultakimpaleekseni.
Aarteekseni.
Hän ei ole koira, jota koulutan, tai lapsi, jota kasvatan.
Hänen ei ole minun muovailuvahapalaseni.
Hänet annettiin minulle rakastettavaksi, hyväksyttäväksi ja hellittäväksi.
Ei muokattavaksi.
Minä en ole valmentaja.
Minä olen fani.
Pyykkivuorikiipeilijä. Ideoita, joita et lue muualta. 